Syntymän ihmeestä saatiinkin oiva aasinsilta seuraavaan, meille lapsi tuli vahingossa, rakas vahinkohan tuo on, mutta sitä totuutta suunnittelemattomuudesta se ei muuta ja viimeinen vuosi onkin sisältänyt ison kasan muutoksia: positiivinen raskaustesti, vihkiminen, muutto ja syntymä, joten tässä ollaan itsekkin välillä vähän ihmeissään että miten näin on käynyt.

Kävin maanantaina paikallisessa S-Marketissa reissuviikonlopun jälkeen täydentämässä tyhjyyttään ammottavaa jääkaappia, siinä naama rutussa, likainen takki päällä, tukka pystyssä latoessani pilttipurkkeja, korviketta, hyla-maitoa yms. hihnalle, huomasin kassan läheisyydessä olevalla penkillä istuvan pari n. 15 kesäistä oikein sievää tyttöä, jotka tuijottivat mua naama virneessä toisilleen kuiskutellen ja välillä herskyvään nauruun reveten ja aloin miettii että mitä ihmettä?Koska musta on tullut tyypillinen "lähiömutsi" joka hiihtää kulahtaneissa verjareissa pitkin kylää, hikihatussa vaippoja ja vessapaperia kantaen? Toisaalta tää ajatus sai mut hieman nauramaan, koska loppujen lopuks, en ole paljoakaan muuttunut, ostoslistaan on vaan vaihtunut kytkäreiden ja keskioluen tilalle pullo jaffaa ja makaronilaatikon aineet.. No siinä kauppakasseja farmariin raahatessa asiaa kuitenkin mietin ja se tavallaan jäi vaivaamaan, kotiin tultaessa kerroin miehelleni tästä joka lohdutti mua "älä kulta huoli, tulee päivä jolloin ne sievät tytöt huomaavat kuinka joku herskyvästi naurahtelee niille", no niin...Niin kai se menee, ennemmin tai myöhemmin me kaikki (tai ainakin suurinosa meistä) ajaudutaan tähän samaan autuaaseen perhe-elon satamaan.

Meillä tosiaan on kohta 5kk ikäine poika, jostain ihmeen syystä mä oon viime päivinä huomannu ajattelevani paljon synnytystä ja kaikkea siihen liittyvää, löysin nimittäin itseni viime yönäkin 1 aikaan muistelemassa sitä vähää mitä siitä muistan ja koitin päästä siihen tilanteeseen ja tunteeseen kiinni, siinä kuitenkaan onnistumatta..

En tiedä oonko mä jotenkin poikkeustapaus, vai käykö jokaiselle naiselle näin ja tämä on se luontoäidin kuuluisa tapa pitää huoli siitä että lapsia edelleen syntyy, unohdus nimittäin.

Mä kovasti pinnistelin ja ponnistelin kun koitin muistaa niitä hetkiä, sitä kipua ja sanoja mitä olen sanonut, mutta ei, mä en muista kun pätkiä sieltä täältä, harmittaa sinällään koska mä mielelläni muistaisin osan siitä kivusta ja olishan se ihan kiva tietää  mitä sille kätilöllekkin tuli huudettua...

Mutta, sen sijaan mä muistan kuinka "tyypin" synnyttyä mies istui sängyn vieressä ja nojas siihen kaiteeseen, katseli meitä ja varmaan ensimmäistä kertaa näin sen itkevän onnesta, muistan kuinka sanoin "siinä se meidän poika on". Muistan myös sen kun poika nostettiin rinnalle ja en pystynyt muuta tekemään kun hymyilemään typerästi ja tuijottamaan sitä, päässä pyöri ajatus "onko tää se hetki kun mun pitäis itkee niinku kaikissa ohjelmissakin tehdään", ei, en itkenyt, mä vaan edelleenkin tuijotin sitä typeränä.. Multa nousi pala kurkkuun vasta sillon kun näin kuinka mies kylvetti "tyyppiä" ja puki hälle päälle, siinä kohtaa kun näki kuinka tottuneesti ja rauhallisesti hän käsitteli meidän poikaamme ja kuinka poika oli niin rauhallinen isänsä käsivarsilla, "isän", niin, meistä oli tullut äiti ja isä.

Heips!

Ajattelin jakaa oloani kanssakulkijoille näin interwebin ihmeellisessä maailmassa, eli itse olen 25 vuotias 1 poikalapsen äiti. Pojalla on ikää tällä hetkellä melkein 5 hurjaa kuukautta ja taloudessa vilahtelee myös isä ja sekarotuinen koiramme.

Kotimme on Etelä-Pohjanmaalla, jonne eksyimme miehen työn perässä kun olin n. puolessa välissä raskauttani, lopputuloksena se että jätimme taaksemme perheemme, tuttavamme ja ystävämme, toki, yksinäistä täällä välillä on, mutta pikkuhiljaa alkaa elo täälläkin tuntumaan mukavalta. :)

Mieheni työnluonteen takia vietämme suurimman osan viikosta pojan ja koiran kanssa kolmistaan, joten joskus saattaa jotain purnaustakin asian tiimoilta tulla..

Elämme ja olemme kuten moni muukin suomalainen perhe, tai näin ainakin luulen, aika näyttää olenko oikeassa....